Muutama ilta taaksepäin katselin televisiosta silminnäkijä ohjelmaa, joka keskittyi yksin kotonaan asuviin vanhuksiin. Uskon, että monella yksinelävällä vanhuksella asiat ovat hienosti. Suuri huolenaihe ovat kuitenkin ne vanhukset, joilla asiat eivät ole lähelläkään niin kuin ihmisarvoinen elämä edellyttää.

Yksinäisyys, sairaudet, vähävaraisuus, kykenemättömyys itsestään huolehtimiseen ovat kaikki asioita, joita tuntevan yksilön ei tulisi kohdata jokapäiväisessä arjessaan. Näitä vanhuksia voidaan kutsua koteihinsa unohdetuiksi. Näiden vanhusten luona yleensä käy kotipalvelu kerran viikossa tai kahdessa, vaan aika ei näytä riittävän kokonaisvaltaiseen tilanteen arviointiin. Kotipalveluiden henkilöstöä vaivaa sama ongelma kuin palvelutaloissa työskentelevää henkilöstä, henkilöstöä ei ole riittävästi. Työntekijöillä on liian paljon kuormaa selvitäkseen työstään edellytysten mukaisesti.

Tämä hulluuden aika syö työntekijää kohtuuttomasti, luo huolta vanhusten omaisille ja on epäinhimillistä itse vanhusta kohtaan. Tähän mielettömyyteen on puututtava pikaisesti. Ihmisarvoisuuteen on oikeus myös iäkkäänä ja sairaana. Monesti nämä iäkkäät ja unohdetut ovat niitä maan hiljaisia, jotka eivät valita kovaan ääneen, mutta meidän muiden on välitettävä heistä ja toimittava. Suomeen tarvitaan pikaisesti laki vanhustenhuollosta, inhimillisyyden määreet tulee kirjata lainsanaan, henkilöstömitoituksista tulee tehdä sitovia, nykyiset suositukset eivät näytä talouksiensa kanssa painiskelevia järjestäviä tahoja riittävästi velvoittaa. Laki auttaisi vanhuksia sekä työntekijöitä.

Sosiaali- ja terveyspiireissä linjataan tulevaa väestönikääntymisen painetta purettavaksi kotihoitojen lisäämisellä ja vähentämällä laitoshoitojen määrää. Lähtökohta on oikea, oma koti on kullan kallis ja yleensä sieltä ei hevillä minnekään lähdettäisi, mutta riski piilee siinä, että koteihin on helppo unohtaa, poissa silmistä, poissa mielistä. Tätä emme saa antaa tapahtua. Tarvitaan huomattavia tukitoimia niin omaishoitajille kuin kotipalvelun henkilöstön riittävyyden takaamiseen.

Mennäkseni takaisin silminnäkijä ohjelman sisältöön, siinä yksinäisten avuksi löytyi vapaaehtoisia, nämä upeat ihmiset ansaitsevat valtavan kiitoksen hienoudestaan ja suuresta sydämestään. Tiedän, että vapaaehtoisia toimii monissa paikoissa, mutta saavatko he ansaitsemaansa kiitosta? Aina kuitenkin toivomme sektorille kuin toiselle lisää vapaaehtoisia. Kirjoitukseni päätteeksi kiitän vapaaehtoisia sekä niitä vanhusten parissa työskenteleviä, jotka kohtaavat päivästä toiseen suuren työtaakan, mutta tuskin myöskään saavat riittävästi aherruksestaan kiitosta.