Itsenäisyyspäivää

Uutisvirta

Itsenäisyyspäivää

8.12.2010

Edellä ja jälkeen hienoa ja juhlavaa Itsenäisyyspäivää olen sairastellut. Syksyinen vai pitäisikö jo todeta talvinen flunssa, on yrittänyt ottaa minusta erävoittoa. Jouduin peruuttamaan Kotkan, Pyhtään ja Kuusankosken tilaisuudet viime viikonlopulta, jonne olimme vaali teamin kanssa matkaamassa. En voi sanoin kuvailla harmituksen määrää, kun mieli on intoa täynnä ihmisten joukkoon pääsystä ja fysiikka kaataa lepoon..

Itsenäisyyspäivänä koin olevani kunnossa.

 

Osallistuin kuntamme Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiiin kuntamme edustajana sovitusti yhdessä kunnanhallituksen jäsenen Risto Nevalaisen kanssa. Juhlallisuudet alkoivat juhla Jumalanpalveluksella, jonka jälkeen kirkolta lähti lippu- ja seppelekulkue kohti sankarivainajien muistomerkkejä.

Osallistuin seppeleen laskuun nyt ensimmäistä kertaa itse, aiemmin olen ollut juhlallisuutta seuraamassa. On pakko myöntää, että itse osallistuminen saa mielen entistä nöyremmäksi. Tilanne on juhlava ja koskettava. Uhrit, jotka itsenäisyytemme saavuttamisen ja säilyttämisen edestä ovat annetut, sulkevat kaiken muun ulkopuolelleen. Niiden tekojen, taistelujen ja jopa elämästään luopumisten merkitystä ja suuruutta tulevien sukupolvien vuoksi on jopa vaikeaa käsin kosketella tai riittävän hienoiksi sanoiksi pukea. Minä olen kiitollisuutta täynnään ja tiedän sen silti jäävän riittämättömäksi.

Tilannetta kuvasti hyvin se, että oli pakkasta ja tuiversi lunta pyryttäen. Mieleen nousi valitus kylmyydestä. Vaan kovin hentoiselta ja merkityksettömältä, jopa hienostelevalta oma valitus vaikuttaa ymmärtäessään, että talvisodassa kaverit taistelivat vastaavissa ja huomattavasti vaikeammissakin sääolosuhteissa. Kai siellä rintamallakin joku on kylmää joskus valittanut, vai liekö se ollut vaivoista tai huolista pienin? Niin voi olla, kuitenkin oman valitusvirteni sain unohtaa omille huulilleni.

Juhlallisuudet jatkuivat Jaakkiman opistolla Itsenäisyyspäivän juhlalla ja kahvitarjoilulla.

Juhlallisuuksista kotiuduttuani, päivänkulku jatkui totutuin traditioin. Kävimme juhlimassa 12-vuotiasta kummipoikaamme.

Tämän jälkeen söimme kotona lasten kanssa yhdessä valmistamamme kolmen ruokalajin aterian sinivalkoisten kynttilöiden valossa (kuten olemme joka vuosi tehneet).

Ateriaa seurasi se kaikkien odottama perinne, linnanjuhlien seuraaminen ja maljallinen Fazerin Suomi suklaata. Tällä kertaa päätimme, että voisi olla viimeinen kerta kun katsomme juhlia television tältä puolen.. Lapset jo arvuuttelivat ja hauskuuttivat itsejään, mitä iskä voisi tehdä, jotta he varmasti huomaisivat meidät televisiosta.. Villein heitto oli ”kampata äiti punaiselle matolle”.. Muissakaan ideoissa kuten tuuletuksissa tai äidin helmoille astumisissa, ei heidän mielestään ollut mitään pielessä.. Sain puuttua ideointiin huomauttamalla, että jos ei nyt ihan niinkään..

Kaiken tämän hauskuuden jäljiltä, kuume on jälleen ottanut voiton. Nyt keskityn muutamaksi päiväksi pysähtymään ja tervehtymään vällyjen alle..