Tasa-arvon sietämätön vaikeus!

Etusivu,Kirjoituksia,Kolumnit,Uutisvirta,Yleinen

Eriarvoisuuden kasvu on vaara suomalaiselle yhteiskunnalle ja elämäntavalle. Suomi on vuosikymmenten aikana saavuttanut mainetta tasa-arvon edistäjänä. Tänä päivänä epätasa-arvon pulma kuitenkin koskettaa laajasti kansalaisiamme. Muun muassa nuorten miesten aseman on todettu heikentyneen. Tilannetta kuvaa miesten koulutustason jääminen yhä selvemmin naisia heikommaksi. Koulutus ennustaa mahdollisuuksia työmarkkinoilla ja siksi siihen on tärkeää kiinnittää huomiota. Lisäksi monet selvitykset kertovat nuorten miesten pahoinvoinnista ja syrjäytymisriskistä.

Tasa-arvokeskustelu kytkeytyy usein naisten asemaan. Viime aikoina on erityisesti keskusteltu naisten mahdollisuudesta saavuttaa paikka yhtiöiden hallituksissa ja myös ministerinä.

Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on tärkeä tavoite. Myös hallitusohjelma painottaa, että molemmilla sukupuolilla tulee olla yhtäläiset oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet.

Yhteiskunnallinen keskustelu ei kuitenkaan aina tue tätä tavoitetta. Sukupuolten edustus niin valtioneuvostossa kuin yksityisten yritysten hallituksissakin herättää ajoittain asiapohjastaan karkaavaa keskustelua. Lähtökohtana tulee olla, että henkilön sukupuoli ei ole este hänen valinnalleen vastuullisiin tehtäviin.

Asiantuntemusta ja tasa-arvoa koskevien tavoitteiden yhteensovittaminen on vaativa tehtävä. Kuvaavaa on, että SDP:n ministerivaihdoksien yhteydessä eniten huomiota herätti naisten enemmistö. Koskaan aiemmin SDP:n ministeriryhmässä ei ole ollut naisenemmistöä – eikä siitä ole kohistu. Historia kirjoittuu päivä päivältä, emmekä saata huomata, kuinka iso askel on juuri kirjoittunut: vasta toista kertaa Suomen hallituksessa on naisenemmistö.

Tasa-arvon esteenä toimivat yhä tuloerot ja lapsiköyhyys; yli 130 000 lasta on lukuna sellainen, jota hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi hyväksyä. Tällä on vaikutuksia moniin lasten tasa-arvoisiin kasvun ja osallisuuden mahdollisuuksiin.

Yksi ajankohtainen käytännön esimerkki on mopokortin korkea hinta, joka eriarvoistaa perheitä. Erityisesti pienituloisissa ja monilapsisissa perheissä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta hankkia mopokorttia sen kalleuden vuoksi. Mopokortti on kuitenkin varsin tarpeellinen etenkin maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla asuville.

Jätän huomenna, tiistaina kirjallisen kysymyksen, jossa kysyn tulisiko Suomessa harkita mahdollisuutta, jossa mopokortin voisi suorittaa valinnaisena osana perus- tai ammattikoulujen oppimäärää. Samalla tavoin myös henkilöauton ajokortin suorittaminen voitaisiin sisällyttää osana ammattikoulun tai lukion oppimäärää. Näillä toimin Suomi voisi tasa-arvoistaa nuorten mahdollisuuksia hankkia mopo- ja henkilöauton ajokortin perheen varallisuudesta riippumatta.

Työ tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta on loppumaton suo, jonka edessä ei saa lannistua. Tasa-arvoista viikonalkua toivottaen!

Kansanedustaja Suna Kymäläisen kolumni on julkaistu maanantaina 27.5.2013 Uutisvuoksi-lehdessä.